huikea uni

Nothing beats mothers. At least nothing should beat them ’cause then I’d BEAT the one that tries.

Istuin juuri äidin kanssa olohuoneessa, oli kynttilä ja pientä syötävää, muutama lasi punaista viiniä helmeili maljassaan, ja me puhuimme sellaisia joita syviksi sanotaan.

Äidit ovat loistavia. Äiti on.

*

Lisäksi huomenna on tentti johon menen laizzes-faire. Olenhan minä kirjoja selaillut, yhtä niin että sivut irtoavat - todella. Niteestä repeää liima ja kirjasta on tullut irtolehtipainos, irtonaisia sivuja vanhurskauttamisopista ja areiolaisesta harhaopista, katolisen kirkon viimeisimmistä oppijulistuksista (kuten oppi neitsyt Marian synnittömästä sikiämisestä jota suuresti ihmettelen, ja jonka takia minulla olisi kirjoitettavaa taas seksuaalisuuden demonisoimisen käsittämättömyydestä). Mutta en ole lukenut. Olkoon tämä tentti nyt viimein se koekappale: selviäisikö tenteistä vähemmällä stressillä, selviäisikö tutkimalla mistä on kyse, ilman jänteitä kiristävää viime hetken lukemista?

Laizzes-faire.

Hetkistä voi löytää jotain irtonaista ja kantavaa. Jos oppisin jalon unohtamisen taidon. Unohtaisi epäoleellisen ja antautuisi oleelliseen.

Psykologian kurssilla puhuttiin jokin aika sitten muistista. Siitä, kuinka armollista on unohtaminen - luennoitsija tiesi kertoa jostakusta itäeurooppalaisesta hetki sitten eläneestä miehestä, joka oli muistanut kaiken. Käytännöllisesti katsoen kaiken kokemansa ja näkemänsä. Mies teki hienon uran journalistina joka muisti tarinat, mutta kaikenlainen abstrakti ajattelu alkoi käydä hitaasti mahdottomaksi: miehen työmuisti kuormittui jatkuvasti liiallisista ärsykkeistä, ja säilömuisti tukkeutui niin täyteen että lopulta “kognitiiviset tasot”, kuten luennoitsija niitä nimitti, olivat niin tukossa, ettei minkäänlainen laaja-alainen maailmanpeilailu enää ollut mahdollista.

On siis autuasta unohtaa. Ne asiat, jotka ovat epäolennaisia, sillä silloin on vapautta tarttua hetkeen, olla laizzes-faire. Mutta olennaiset asiat on muistettava, kuten se että äidit ovat loistavia,

ja että olen onnellinen ollessani vaimo.

Näen unia jotka jäävät koko päiväksi pyörimään mieleeni. Viime yönä harhailin perheenjäsenten kanssa pitkin jonkin keskieurooppalaisen pimeänöisen kaupungin katuja, aina joku oli jäänyt jälkeen, aina jotakuta odotettiin ja aina joku seisoi pimeän kadun varrella odottaen että joku tulee hakemaan, ja sitten hetkittäin oli päivä ja olin yksin, oli kiire jonnekin ja kiipeilin omituisten rakennelmien läpi riippumatta siitä, että niin ei todennäköisesti olisi saanut tehdä. Ja - jostain käsittämättömästä syystä - päädyin usein sisustuskauppoihin, sellaisiin, jotka olivat täynnä pientä kaunista tavaraa. Ja silti oli yö, portailla paloivat tulet, ja aina joku oli hukassa ja myöhässä. Muistan sen kuristavan pelon tunteen kun on kiire ja osa perheestä on kadoksissa öisillä kaduilla ja jokin alitajuinen osa minusta tietää että siellä ei ole turvallista.

Toisessa unessa olimme jossakin eteläisessä maassa, merenrannassa, suuren valkoisen laivan kannella. Minä ja V hyppäsimme kerta toisensa perään korkealta laivan kannelta mereen, testasimme, vieläkö uskallamme. Pudotus oli pitkä ja meri turkoosi, ja vasta hypätessäni tajusin, etten tiedä, mitä pinnan alla on. Laiva piti aina uida kiinni ja kiivetä takaisin ylös, ja jossain vaiheessa jouduin ohjaamaan laivaa kun V oli vedessä, laiva ei ollut totella komentojani ja olin jatkuvasti törmätä siltaan joka kantoi veden yli siinä vasemmalla puolen - vaikea kuvitellakaan sitä tuhoa, jättimäinen laiva ja jättimäinen silta, ja V pienenä vedessä.

Ja sitten oli uni jossa oli toinen öinen kaupunki, mutta kapeat keskiaikaiset kujat olivat täynnä valoja ja elämää, pieniä putiikkeja, kahviloita, helteenjälkeistä iltakuhinaa. Etsin jotain, mutta en enää tiedä, mitä. Muistan kaduilla temppuilleet ihmiset omituisissa vaatteissaan, ja nyt kun muistelen, on kuin he kaikki olisivat olleet mykkiä… Ja jossain vaiheessa Hanna H. ajoi minut monta kertaa kiinni polkupyörällä yhdessä alamäessä joka on esiintynyt unissani ennenkin, möykkyisen asfaltin peittämä jyrkkä mäki alas järven rannassa olevalle punatiiliselle rautatieasemalle, ja oli marraspakkanen ja silti auringonkukat puskivat maasta esiin nuppujaan tien likaisella penkalla.

Yhdessä unessa lensin matalalla yli Islannin ja näin korkealta omituisen rakennelman, joka oli rakennettu villisikojen tappamiseksi. Muistan jonkun selittäneen minulle metodia, ja sen kauheus puistatti. Islanti oli vihreä ja kumpuileva, ja olin matkalla jonnekin paljon pohjoisempaan. Jossakin vaiheessa joku selitti kesken lennon matalalla äänellä että teillä on tuuria, näette Norrlannin vasemmalla sillä usvaa ei ole ja veden takana vasemmalla levisi tuuhean matalan kuusimetsän peittämä manner. En ollut varma minne olin matkalla, mutta jossain vaiheessa eteeni aukesivat koskemattomat metsiköt ja niiden takana särmäiset harmaat lumihuippuiset vuoret. Kaikesta kaukana olemisen tunne oli hyytävä - tunne siitä, että takaisin on mahdotonta mennä, ja olen itseni varassa.

Näin myös unta että olin rippikoululeirillä töissä ja raskaana, enkä muistanut laskettua aikaani. Pelkäsin unessa synnytyksen alkavan milloin vain enkä tiennyt, miten pääsisin sairaalaan - olinhan töissä! Unessa sekoittuivat kauhu siitä, miten lapsen käy, ja hämmentynyt onnellisuus siitä että minusta olisi tulossa äiti.

Viimeinen uni oli ehkä jollain tavalla hämmentävin. Raskausunet ovat aina. Ilmeisesti ne ilmentävät jotain kestoteemaa minussa, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä itse äitiyden kanssa. Mille unet lapsista ovat symboli? Pahimpia ovat aina ne, joissa minulla on sylilapsi jota en osaa hoitaa tai muista ruokkia, jonka jatkuvasti unohdan vaikka sydäntä raastaa tajuta aina hetkittäin, että lapsi on nälkiintynyt ja palelee.

Ja sitten oli uni jossa olimme Israelissa ja V oli menossa kertausharjoituksiin, minä mietin miten pääsisin Vuorisaarnan vuorelle tai Kirkastusvuorelle, pyöräilin yksin pitkin harmaanvalkeita maisemia ja V oli jossain muualla. Muistan ajatelleeni Tiberiasta Galileanjärven rannalla ja muistan maiseman ylhäältä vuorelta järvelle, se tosin ei ollut mitään samannäköistä kuin tosielämässä niillä rannoilla.

Ja kaikki tämä yhtenä yönä. Alitajuntani filminleikkaajalla on taas ollut kiire syöttää kaikki jämäpalat projektoriin kerralla.

Unet ovat olleet kiehtovan vangitsevia. Tavalla joka on oikeastaan lievästi ahdistava. Niissä on ollut isoja tunnetiloja - pelko, ahdistus, yksinäisyys, kesyttämättömät maisemat, hämmennys, putoaminen, uskallus, toivo. Sellaisten vastaanottaminen on tavallaan pakahduttavaa, vaikka unet ovatkin epätosia ja virtuaalisia. Ja silti ne ovat niin suuria ja pakahduttavia, että niihin on jäädä kiinni. Mitäköhän näen ensi yönä? Melkein toivon, että joudun seikkailemaan taas.

On kuin eläisi yhtä elämää päivisin ja toista öisin.

Ja sitä silti toivon, että ymmärtäisin uniani hieman paremmin. Ja tietäisin, mitä niistä yleensäkään voi ymmärtää. Voiko niitä uskottavasti tulkita? Ovatko ne päivän aikana tulleiden, satunnaisten virikkeiden tulvan purkamista ilman merkityksiä, vai onko niihen piilokoodattu sitä, mitä asiat minulle merkitsevät - ja miten minun pitäisi niitä merkityksiä ymmärtää? Miten purkaa koodeja joita en tunne?

Se kiehtoo minua. Siksi yritän edes kirjoittaa uniani talteen silloin kun huomaan niiden kieppuvan päivisinkin tunnelmineen ajatuksissa. Jos ne joskus toistuvat, voin vetää ehkä jonkinlaisia ymmärryksen yhtäläisyysmerkkejä tilanteitteni välille. Ehkä. Tai sitten tämä on elämänpituinen oppitunti alitajunnan hallitsemattomuudesta.

Huvittavaa, että pohjimmiltamme me ihmiset olemmekin hallitsemattomia - ei tarvitse kuin nukkua tajutakseen sen.

*

Tänään olen lisäksi löytänyt ensimmäisen geokätköni Aavarannan sillan rakenteista ja harkinnut vakavasti seuraavien etsimistä vaikka ilman gps-laitetta. Siinä olisi enemmän haastetta ja kirkasotsaisuutta kuin laitteella suunnistamisessa. Ja olen juossut cornflakesin kokoisten märkien lumihiutaleiden seassa ensimmäisen juoksulenkkini pitkään aikaan ja havainnut nauttivani siitä edelleen, vaikka pitkään koko kehoni on vastustanut ajatustakin juoksuaskelista. Ehkä syynä on se marraskuun märkä säkkipimeys, johon en ole iltaisin halunnut mennä. Nyt oli päivä ja valo harsomaista, tuuli viistoa rannassa, pilvet ohuiksikäyviä taivaalla ja ilma raikkaampaa kuin muistin.

Tämän maan peittää pian talvi. Sen on pakko olla niin. Ohutkin lumi herättää toivoa. Ja jos lunta ei tulisikaan, tulee ainakin talven mukanaan tuoma pysähtyminen, raukeus, uni ja raskaus. Tervetuloa.

Now how do you articulate things you cannot name
how do you recreate a world you don’t know

just speak the word
just speak the word
just speak the Word

*

Toisinaan tuntuu kuin kellot kävisivät väärään suuntaan.
Vilkaisen viisaria ja se rävähtää varomattomana taaksepäin
yrittää palata rytmiinsä kun
huomaa että tuijotan
toisinaan on kuin kuulisi kalenterin kääntävän lehtiään keittiössä
ja kun menen katsomaan en tiedä mikä kuu on
kuu on taivaalla vinossa vasempaan
sitä en tiedä onko se toisin ollutkaan
toisinaan on kuin tähdet vaihtaisivat paikkaa kun katson ohi
kiertyisivät akseliensa ympäri, muovaisivat uusiksi linnunradat,
muovaisivat uusiksi maailman jossa elän
ilman että tiedän.
Toisinaan on kuin sanat muuttuisivat matkalla vapauteen
kun lasken ne huuliltani on kuin ilma pusertaisi ne kasaan,
irti luodut linnut, irti päästetyt varpuset. On kuin ilma puhkaisisi ne,
ja kelloista karannut aika kääntäisi ne sisäänpäin
ja merkitykset valuvat ovien pienoja kuin väsynyt raskas aamupäivä.
Toisinaan on kuin en tuntisi käsiäni, jalkani kulkevat toisiaan vastaan,
tunnen ajatukseni, ne ovat olleet vierainani ennenkin, outokasvoiset mutta tutunmuotoiset,
tunnen niiden siluetit kun ne seisovat oviaukossa valoa vasten,
selkä kyyryssä minuun päin, katsovat olan yli.
Toisinaan on kuin minua asuttaisi kansa jota en tunne, mietin olenko kartaton maa,
kuka kulkisi laaksot ja joenvarret
ylittäisi näitä vuoristoja joissa on enimmäkseen autiota
löytäisi niitäkin tiheikköjä joissa nukkuu arkoja eläimiä
piirtäisi kulkiessaan karttaa, tekisi minusta osan maailmaa
osan tunnettua maailmaa jossa aika ei katoa, kuukaudet pysyvät paikallaan, kuu taivaallaan,
jossa kaikki on kallellaan
korkeintaan samaan suuntaan ja

on joku joka
piirtää minulle ääriviivat.

Tiedän, että tämä on tavallaan hassua - ja tavallaan kenties epäoleellista - ja joku voisi ajatella, että turhanpäiväistä ja kevytkenkäistä. Silti, kun kerrankin törmäsin niin luonnolliseen ja suorastaan sisukkaan tervehenkiseen näkökulmaan naisellisista muodoista ja naisen oikeudesta olla naisen näköinen, oli leikattava se tänne. Sillä - rehellisesti - kuinka moni nainen ei mieti lainkaan omaa kehoaan? Sen muotoja, myökkyjä, vääriin paikkoihin asettunutta pehmeyttä, litteyttä tai suuruutta? Pienuutta tai jotain, joka nyt vain on eritavalla kuin ehkä toivoisi.

Koko homma lähti siitä kun Anttilassa mitattiin ilmaiseksi rasvaprosenttia ja minua jäi vaivaamaan, kuinka ihmeessä sellainen pieni käsissä pidettävä laite rasvan kehosta muka mittaa. Rasvaprosenttikeskustelua löytyykin netistä uskomattoman paljon, ja siksi uskomattoman paljon myös sekavia mielipiteitä siitä, minkä tulisi olla naisen rasvaprosentti. Aivan kun sen voisi päättää ja sitten suorittaa - tai aivan kuin se olisi tarpeen. Numerosta voidaan tehdä todella määräävä, jos pelkkä vaa’an kilolukema ei enää riitä. Ja aivan kuin tietty rasvaprosentti toisi kantajalleen jonkinlaista glooriaa jota ei muuten saa - tai rasvaprosentin alhaisuus, tarkasti sanoen. Minua alkoi kuristaa kurkusta kun luin juttuja siitä, miten naiset haluaisivat saada kehonsa lihakset erottumaan paremmin, tulla androgyynimäisen poikamaisiksi ja kapealanteisiksi.

Siksi tämä: siksi, että naiseus saa olla pehmeää ja pyöreää, jos se on sellaiseksi luotu. Se joka luonnostaan on poikamainen on yhtä naisellinen - omalla tavallaan. Mutta tiivistettynä: naiseuden tulisi saada olla sellaista joksi se on luotu. Ja mieheydenkin.

*

25. re: Ovatko kapealanteiset naiset onnellisempia?
18. huhtikuuta 2005 15:46

Eivät naiset sitä lantiota itse pysty muokkaamaan. Jokainen on saanut sellaisen luuston kuin on. Treenaamalla pystyy sitten hieman muotoilemaan ja nostamaan sitä peppua pyöreäksi, mutta lantion luiden leveys ei muutu.

Naisella kuuluu olla rasvaa kehossa enemmän kuin miehellä. Rasva on osa naisen kehoa ja monet naiselliset toiminnot häiriintyvät jos rasvaprosentti on liian alhainen (esim. kuukautiset jäävät pois, lapsettomuus jne.)
Naisen rasvalla on vahvasti tuo historiallinen tausta. Vähärasvainen nainen on ollut heikoilla synnytyksessä ennen vanhaan, varsinkin silloin kun ravinnosta on puutetta. Raskaana olevan naisen keho muodostaa itsellään rasvaa, joka suojaa vauvaa ja naista itseään. Tuo rasva on nykynaisellekin elintärkeä juttu.

RASVA on siis olennainen osa NAISEN kehoa. Sepä onkin kumma miksi siitä on tullut niin vastenmielinen asia, lähinnä naisten mielestä. Onhan niitä myös miehiä jotka halveksivat pyöreitä naisia. Itsellään saattaa kuitenkin olla kauhea rasvamaha (—). Naisen lantion ja alavatsan seudun ylimääräinen rasva ei ole ollenkaan niin vaarallista kuin miehen, lähinnä vatsaan kertyvä, rasva.
Ensinnäkin, miehen rasvaprosentti tulee olla pienempi kuin naisella. Miehen kehoon kuuluu suurempi osuus lihaksia. Johan ne kivikaudellakin olisi rasvamahaiset miehet joutuneet karhun saaliiksi, kun ei olisi ollut voimia juosta karkuun tai muuten suojautua. Tosi rasvainen nainen taas on selviytynyt hyvin ja pystynyt tuottamaan ravintoa jälkeläisille.

Lasten vaatetuksesta: Lasten nykyvaatetus on yksi järkyttävämmistä asioista mitä tiedän. Varsinkin tytöt muistuttavat jo alle kouluikäisinä vähäpukeisia poppareita. Piukat farkut ja napapaidat. Miksi lapset ei saa näyttää enää lapsilta? Mun mielestä tää osa muodin kehityksestä on aika hälyttävä.

Näin naisen näkökulmasta on todella piristävää että naiset, pyöreätkin uskaltaa pukeutua tiukkoihin vaatteisiin niin kuin me hoikatkin. Peput ovat kauniita, jokainen omalla tavallaan. Omia muotoja ei kannata peittää vaan ennemminkin korostaa niitä hyviä puolia itsessään. — Vyötärön ja lantion korostaminen on naisellista, oli sitten minkä kokoinen ihminen tahansa.

// Nimimerkki Marleen78 Tukiasema.netin keskustelupalstalla

*

On siis tarkoituksenmukaista, että nainen on pehmeämpi ja pyöreämpi kuin mies. Kyllähän sen tietää. Down to it it’s obvious. Haluaisin nähdä että sitä oikein juhlittaisiin mediassa, yhteiskunnassa, ympäristössä - sitä, että elinvoimaiset terveet kehot nousisivat arvostetuiksi, monennäköiset, persoonalliset, omalaatuiset, pehmeät pyöreät laihat terävät lihaksikkaat rennot. Kaikki. Elinvoimaiset, elävät, toimivat, nauravat, itkevät, tanssivat olevat elävät kehot. Sellaiset kehot, jotka ovat sitä joksi ne on luotu, jotka ovat elämänsä varrella muovautuneet sen näköisiksi kuin niiden tulee olla. Vapaudessa.

Kommentoi tähän postaukseen ja pyydä kirjainta, niin minä annan sinulle omasi. Kirjoita blogiisi 10 sanaa, jotka alkavat kyseisellä kirjaimella ja lisää mukaan selostus, mitä kyseinen sana sinulle merkitsee ja miksi.

Avoinnan Kaisa antoi minulle E:n.

*

Entropia

V totesi joskus, että fysiikasta löytyy laki, jonka mukaan entropia lisääntyy loputtomasti. Olen valmis allekirjoittamaan sen ilman fysiikan opintoja. Entropia eli epäjärjestys on itsestään kasvava luonnonvoima. En ole koskaan ajatellut olevani järjestelmällinen ihminen, mutta järjestelmällisyyden jatkuva kato ja kaaoksen kasvu joskus ihmetyttää. Se näkyy ensimmäisenä asunnossa, sitten kalenterissa, sitten tavarakatona, sitten ajatusten katona ja sotkeentumisena suureksi vyyhdiksi singahtelevia hermoärsykkeitä. Raha-asioita en edes yritä enää organisoida itse. Pyrin hitaasti kohti hallittua kaaosta.

Evankeliumit (4 kpl)

Neljä tapaa kertoa se miksi kannattaa olla olemassa. Oma syyni olemassaololle. Olen usein ajatellut että jotakin evankeliumeista pitäisi lukea koko ajan, taukoamatta, mennä ad fontes eli lähteille.

Emansipaatio

Opin varsinaisesti mitä emansipaatio tarkoittaa, kun tein proseminaaria feministiteologiasta ja tutustuin niihin moninaisiin syihin joiden takia naiset voivat väittää olevansa sorrettuja. Se kolahti minuun, vaikka en allekirjoittanut läheskään kaikkia väitteitä. Sittemmin olen kokenut samaa tunnekuohua muun muassa köyhien ja sorrettujen näkökulmasta kirjoitetun vapautuksen teologian äärellä, tanssiessani orjien vapautustanssia tanssikurssilla, lukiessani Hesarista uutisia, saadessani mieleeni pieniä haavoja ympäröivästä maailmasta. Emansipaatio saa aikaan flown tunteen. Ajattelen, että vapautuminen on yksi tärkeimpiä asioita joita saavuttaa tämän elämän aikana. Ja vapautetuksi tuleminen. Emansipoituminen, emansipoiminen. Sortavien ikeiden rikkominen. Kahleiden katkominen. Ja totta puhuen uskon että me tyytyväiset länsimaiset olemme useammissa ikeissä kuin tiedämmekään.

Elämä

Elämäntarkoitus, elämänsuunnitelma, elämänprojekti, elämän pohdinta, elämän ihmettely, elämän kauhistelu, elämäelämäelämä. Käytän sanaa paljon. Elämä. Ihmeellistä olla elossa, elää, ihmeellistä että olen kehossa joka elää, mielessä joka elää. Ihmeellistä elää tietämättä mitä siitä seuraa. Parhaina hetkinäni suhtaudun elämään janoisena ja seikkailunhaluisena. Elämänjano, vimma tuntea ja hengittää, on iso sana.

Ekologisuus

Tämä on suuri tavoite. Pyrin sitä kohti pienin askelin. Olen oppinut olemaan värjäämättä hiuksiani, yritän käyttää mahdollisimman vähän kemikaaleja, yritän ostaa mahdollisimman monet tarpeeni kirpputorilta (ja samalla olla ostamatta sieltä asioita aina ihan vain huvin vuoksi), punniskelen ruokakaupassa ostoksiani enkä enää osta muun muassa purkitettuja bambunituja (lennätetään tänne toiselta puolen maailmaa peltitölkissä eivätkä ne sitten oikeastaan edes maistu kuin suolaliemeltä, eikä eksoottisuus ole mikään etu silloin) enkä tomaatteja talvella koska siitä ei edes ole takeita kummat ovat ympäristövihamielisempiä, suomalaiset vai espanjalaiset tomaatit. Yritän muuttaa ideologiaa aktioksi. Sanoja teoiksi. Ekologisuudesta alkaa silti tulla enemmän kuin vain trendikäs heittosana, jonka taakse itsensä piilottaa ollakseen tiedostava. Olen alkanut todella haluta olla ympäristölleni mahdollisimman kevyt.
Tähän liittyy myös tietynlainen niukkuuden ihanne, jonka - nyt tutut saavat pyrskähdellä epäuskoisina - olen alkanut hitaasti tunnistaa. Sen ihanne, että tulee toimeen vanhoilla puutuoleilla ja risoilla farkunlahkeilla, että kunnostaa kaiken minkä voi, että - ja tämä on tärkeää - etsii elämänilon jostain muualta kuin materiasta ja nauttii siitä että löytää sitä.

Erehtyminen

Väistämätön osa elämää. Minulla meni pitkään ennen kuin ymmärsin että minä olen enemmän kuin vain virheideni summa ja että en ole täällä siksi että MINUN elämäni menisi mahdollisimman hyvin. Erehtymisen pelkääminen on vammauttava, invalidisoiva voima. Yritän olla pelkäämättä virheiden tekemistä. Yritän ajatella, että oleellista ei ole se, tapahtuuko virheitä - virhehän on jotain tahatonta, jotain, jota ei tahdo eikä ole suunnitellut. Se on siis vahinko, ja silloin oleellista on vain se, miten virhettä käsitellään. Käsitteleminenkin voi olla hirvittävää, koska on myönnettävä oma keskeneräisyys, tultava kuorten alta alastomana ja otettava vastaan se joka tulee. Mutta jos kuorensa alta ei osaa ulos, ei koskaan kykene ottamaan vastaan myöskään anteeksiantoa. Kaikki kimpoaa kuoresta pois.
On siis erehdyttävä, että tulisi oppineeksi. Ajattelen erehtymisen voivan olla viisauden itu, ja harvaa asiaa kannattaa niin toivoa itselleen kuin viisautta - jokainen erehtyy kuitenkin, ja jos osaa kaivaa kultaa erehdyksestään, saattaa tulla rikkaammaksi.

Eheytyminen

Ajattelen, että elämä on jatkuvaa eheytymistä, hitaasti kohti jotain joka oli alunperin tarkoitus. Jotakin, joka ehti matkalla pirstaloitua. Väitän, ettei ehjiä ihmisiä ole - ja ettei elämän aikana oikeastaan ehdi täysin priimaksi, mutta ehtii tulla paljon ehyemmäksi.
Ajattelin joskus että vertaus ihmisistä saviruukkuina on itseasiassa aika osuva. Savi on tiivistä mutta herkkää, kun sitä kolhitaan, se saa säröjä, jotka kasvaessaan avautuvat rei’iksi. Ja jos elämä meissä on vettä, se vesi valuu hitaasti säröistä ja rei’istä hukkaan, tihkuu maahan. Ajattelin samalla, että armon on sitten oltava sitä ettei joku lakkaa kaatamasta meihin lisää elävää vettä, vaikka sitä valuu hukkaan. Niin ei kuitenkaan ole tarkoitus - meidän olisi tarkoitus olla ruukkuja joista kaadetaan, ei astioita joista valuu hukkaan. Siksi on eheydyttävä. Ajattelen, että se on ehkä ihmisen tärkein tehtävä - liittyy ajatukseen emansipaatioista. Eheytyä ja eheyttää. Ensin tajuta eheytyvänsä itse voidakseen eheyttää. Koska jokainen on kuitenkin kipeä, jokainen on osaltaan rikki, vinksallaan, kaipaa pikaliimaa ja hellää kosketusta.

Estetiikka

En pääse tästä mihinkään, olen idealistiesteetikko, jolla on taipumusta herkästi innostuvaan melankoliaan. Olen esteetikko. Nautin kauniista, ja teen sitä mielelläni. Asiassa on hyvät ja huonot puolensa - saan nautintoa kauniista, ja luominen saa minussa aikaan syvää tyydytystä. Koen asioita tunteina, ja ajattelen, ettei estetiikka missään nimessä ole vain visuaalinen asia. Mielikuvat ovat esteettisiä. Tunteet ovat esteettisiä. Tunnelmat voivat olla niin esteettisiä ettei niissä ole uskaltaa hengittää etteivät ne rikkoudu. Ajatukset voivat olla esteettisiä. Kosketukset voivat olla erittäin esteettisiä. Ja minua humalluttaa se, että meistä ihmisistä on tehty sellaisia, jotka kokevat kauneutta - kaiken tämän edellämainitun kärsivän ja kipeän maailman keskellä me emme ole tuomittuja pessimismiin, vaan meissä on kyky nähdä ja luoda. Se on toivon ajatus.
Esteetikkouden huono puoli on liiallinen keskittyminen ulkoiseen. Tunnustan sen. Se on näkynyt muun muassa oman ulkomuodon liiallisena suremisena. Tai mielenkiinnon harhautumisen epäolennaiseen. Estetiikka on - sen kuuluu olla - elämän arvoasteikossa vasta toissijaisella listalla.

Empatia

Toivoisin että minulla on tätä, mutta koska asia on sellainen että sitä ei oikeastaan voi tai saa arvioida itse, jään siis toivomisen asteelle. Empatia liittyy isosti toiveeseeni saada tehdä työtä ihmisten kanssa, mieluiten enemmän korvana kuin suuna. Haluaisin osata olla läsnäolevalla tavalla empaattinen, tavalla joka ei kuormitu mutta kantaa, ei rasitu mutta osallistuu. Haluaisin olla aidosti empaattinen. Siihen liittyy myös ajatus siitä, että haluaisin olla heittäytyvä - heittäytyä ihmisten kanssa olemiseen, uskaltautua omien muurieni takaa aidompiin kohtaamisiin, uskaltaa olla empaattinen ja läsnäoleva. Kyllä, ajattelen, että läsnäolossa on paljon kyse uskalluksesta. Sitä opetellessa, siis.

Eilen illalla afrotanssinkurssin viimeisen kerran päätteeksi opettaja esitti pyynnöstä hetken puhdasta improa. Djembisti soitti villisti jotain rytmiä jonka nimeä en tuntenut, ja me muut seisoimme vieressä ja minä ihmettelin miten ihmisestä voi irrota sellainen määrä energiaa. Hetken jälkeen opettaja polvistui ja levitti kätensä mutta soittaja ei hellittänyt vielä hetkeen. Kun rytmi viimein loppui opettaja - Marjaana Siljamäki, Mami Watan keulanainen - totesi, että ihmisiltä tulee aina ihmeellisiä pyyntöjä, vaikka koulun työpajoissa, että “voisitko sä sitten esittää vaikka jonkun kymmenen minuuttia improvisaatiota… Jos edes minuutin jaksais kunnolla!

En ihmettele. Sitä ihmettelen, miten ihmiskeho kykenee sellaiseen räjähtelevään roiskuvaan singahtelevaan ilmaisuun, jossa koko keho irtoaa kaikista kiinnikkeistään ja ilmeisesti koko ympäristö lakkaa hetkeksi olemasta. Siltä se näytti, kun koko nainen irtaantui rytmiin. En osaa kuvailla sitä. Se näytti siltä kuin joku ulkopuolinen voima olisi riepotellut ja temponut tanssijaa irti maasta.

Seisoin ja katselin ja ajattelin hiljaa mieleni kammioissa että tuon jos jonkin minä tahtoisin oppia.

Viimeisen vartin aikana opettaja veti meidät monta kertaa läpi kaikkien niiden tanssien, joita olimme ehtineet oppia. Rytmi vain vaihtui tanssin vaihtuessa, hetken ehti seistä kädet levällään ja vetää henkeä, ennen kuin seuraava rytmi alkoi. Hädin tuskin ehdin miettiä, mikä askel seuraavaksi on vuorossa - ja sitten tajusin että siitä tanssimisessa yleensäkin on kyse - siitä, ettei enää mieti, mutta keho tiedostaa ja muistaa. Sitä sanottaisiin ehkä lihasmuistiksi. Minusta vaisto on viehättävämpi sana. Vaistonvaraista liikettä, tanssia.

Lopussa tuntui siltä että hetkeksi kykenin jo irtaantumaan sen miettimisestä, miten liikkeet pitäisi tehdä, ja annoin niiden syntyä, keskityin tuntemaan sitä, miten minun kehoni nyt ja tässä tämän liikkeen liikkuu. En enää tuijottanut jumppasalin peiliin nähdäkseni nouseeko polvi tarpeeksi korkealle vaan kiskoin jalkaa ylös sen verran kun hyvältä tuntui. Uh. Ihminen saa olla nykyisin aivan liian vähän vaistonvarainen.

Tanssin jälkeen olin aivan loppu, paita joka puolelta märkänä, vesipullosta loppui vesi aivan liian aikaisin, nojasin reisiini ja hengittelin. Ensin pehmeä ja keinuva yankadi, guinealainen naisten tanssi, flirttaileva viettelytanssi. Sen jälkeen wolosodoun, rento mutta tiivis orjien tanssi, joka kuvaa vapautumista. Ja viimeisenä doundoumba, nopea ja terävä vahvojen miesten tanssi, jonka aikana rummunsoittajan rytmi kiihtyi melkein huomaamatta raivoisien soolojen myötä ja oli kiire saada jalkansa polkemaan maata tarpeeksi nopeasti.

Ja sitten vielä ihan lopuksi vähän sitä tanssia jonka nimeä en muista, mutta jossa lantio piti saada pyörimään tavalla jota varten suomalaisilla ei ole kollektiivista muistia.

Kevääksi opettaja kaavaili uutta kurssia, johon voisi tulla joko vain tanssimaan tai tanssimaan ja opettelemaan rummutusta. En ollut nahoissani pysyä. Aina kesän ripareista lähtien - seurakunnalla oli nahkainen rumpu - olen salaa haaveillut djembestä.

Afrossa rakastan sitä, kuinka hillitöntä liikettä se on. Sinnikkäästi käyn myös jazzin kursseilla vaikkei tämä iso ja epälyyrinen kehoni tunnu sopivan siihen hallittuun ja sofistikoituneeseen tyyliin, jota viimeisin opettaja on opettanut. Hulvaton showjazz kiehtoisi, siinä saisi uhota ja hytkyä, mutta en voi oppia sitä ellei joku opeta. Saa nähdä. Silti kaikkien plieiden, releveiden, kick ball changejen, pas de bourreeiden, isolaatioiden ja chassejen opetteleminen tekee hyvää. Sen opettelu, että kehoni joutuu hakemaan tasapainoa, tiedostamaan itsensä, liikkumaan tavoilla jotka ovat sille vieraita, kun pelkkä flatback on vaikeaa saada aikaan kun pohkeet ja takareidet ulvovat kivusta yrittäessäni nojata riittävästi eteenpäin. Ja tuntuu humalluttavalta oppia jotain, kuten tajuta se, mitä tarkoittaa että pas de bourreessa on pysyttävä koko ajan keskiviivalla, ja kuinka kädet vaihtavat asentoa rintakehän edessä ja paino käy takajalalla vain kevyesti.

Mutta afrossa minua kutkuttaa se sofistikoituneisuudesta piittaamaton maanläheisyys, vimma ja voima. Yankadissakin, joka on flirttaileva ja pehmeä, keimaileva naisten tanssi, pehmeys oli jotenkin orgaanista keinuntaa, pölynmakuista ja aurinkohikistä. Enimmäkseen afrossa ollaan polvet hieman koukussa, selkä eteenpäin kevyesti taipuneena - lähellä maata. Askelet ovat enimmäkseen koko jalkapohjalla otettavia, ja rytmi joustaa koko ajan. Melkein koko ajan. Ja kaikki se olkapäiden ja rintakehän, lantion ja hartioiden irrottelu ja jousto… Haluaisin tämän kehon osat irti toisistaan.

Tänään yhdeltä on taas tanssitunti, tällä kertaa afron ohjattu vuoro. En enää välitä siitä miltä opetteluni muille näyttää, osaan jo mennä eturiviin siihen kohtaan joka aina jää opettajan takana tyhjäksi, siitä näen tarkimmin.

Yllättäen Helsingin seurakuntien Uskotoivorakkaus -kampanjan televisiomainokset olivat mielestäni aika hyviä.

Paitsi se viimeinen. Ja se tuntui ensin vähän falskilta että Jeesus puhuu helsinkiläisittäin. Mutta ei kai sitä täällä palestiinalais-seemiläisittäin osattaisikaan.

Positiivista yhtä kaikki! Olen ollut koko kampanjaa vastaan aika hanakasti siksi, että se on tuntunut kokonaisuudessaan selittelevältä ja anteeksipyytävältä. Nyt ihan hymyilytti kun konsultti paasaa lähimmäisenrakkaudesta core-osaamisena ja koko auditoriollinen pappeja ottaa hämillään toisiaan kädestä kiinni.

On pitänyt lukea taas systemaattista teologiaa ja oppia oppia.

Tämän olen oppinut, tai tajunnut sen mitä aikaisemmin olen oppinut:

Pyhää Kolminaisuutta on hivenen vaikea sanoittaa tai ymmärtää. Sitä on kuitenkin yritetty sanoittaa näin: Kolminaisuuden kaikki oleminen, olemassaolo, on rakastamista. Kaikki Kolminaisuuden keskinäiset suhteet ovat rakastamista. Kolminaisuus on olemassa rakastaen, rakastaakseen, rakastamalla. Isä rakastaa Poikaa joka rakastaa Isää joita molempia rakastaa Pyhä Henki joita molemmat rakastavat. Isä rakastaa Poikaa joka on Isä eli Rakkaus ja rakastaa siis Isää Rakkaudella joka Isä itse on. Ja samoin Pyhä Henki.

Järisyttävän monimutkaiselta ja kryptiseltähän se kuulostaa, mutta pointti on tämä: koko Jumalan tapa olla olemassa on rakastamista. Tasavertaista, virtaavaa, vastavuoroista, lakkaamatonta rakastamista. Sitä on Kolminaisuus eli sitä on Jumala. Rakastamista. Tasa-arvoista, ehdottoman hyväksyvää, itsensä antavaa ja vuodattavaa rakastamista.

Ja koska sitä on Kolminaisuuden eli Jumalan olemassaolo, Jumala ei voi olla rakastamatta ihmiskuntaa, luomakuntaa samalla rakkaudella. Sillä Jumala ei voi kieltää omaa olemustaan. (Tarkistakaa vaikka Paavalilta.)

Jumala ei VOI olla rakastamatta, sillä Jumala ON pelkkää rakkautta. Jumala ei ole tuomiota ja vihaa, sillä sitä ei ole Jumalan olemuksessa. Jumala voi olla vihainen, mutta se ei ole Jumalan OLEMUS. Tuomio on se, että ihminen ei valitse uskaltautua rakkauteen. Sehän tarkoittaa rakkaudettomuudessa elämistä, ja eikö siinä ole tuomioista suurin.

Jumala siis rakastaa ehdoitta hyväksyvällä rakkaudellaan joka on valmis antamaan itsensä loppumattomiin äärettömyyksiin asti.

Yritä siinä nyt sitten olla sitä mieltä ettet ole rakastettu. Tai ettei Jumalaa ainakaan oma elämä kiinnosta.

Eilen illalla yhdeksän jälkeen kotiin pyöräillessä laskin noin kuudet jouluvalot matkan varrelta parvekkeilta. Oli sumuisensotkuinen sää, plusasteita ja vettä, ehdottoman pimeää ja asfalttista. Yhdet jouluvaloista olivat kirkkaanväriset ja pallolliset. Yläkerran naapurimme on vyöttänyt koko parvekkeenmitan kylmänsinisillä valoilla.

Ja on marraskuu. Jouluvalot? Jotenkin se tuntuu vielä olevan niin out of place. Vaikka nykyiset ilmasto-olosuhteet huomioonottaen on ihan sallittua, mielenterveyden kannalta jopa suotavaa alkaa valoistaa ympäristöään jo keskellä tätä tahmaista pimeää märkää, jossa on vielä jonkin aikaa tarvottava. Mutta en osaa vielä katsoa niitä valoja jouluvaloina. Ei vielä ole joulu, ei ole edes joulunalus, vielä ei tunnu siltä että joulu edes on kohta. Siksi valot ovat vielä marrasvaloja, hieman yltiöoptimistisia ja naiivin toiveikkaita yrityksiä halkaista pimeää.

Jotenkin tämä on aina kummallinen aika vuodesta. Väliaika, siirtymä, tahdinvaihdos, rytmihäiriö. Ei syksy, ei talvi. Jospa tämä vain muuttuisi talveksi, ettei kolmatta vuotta tulisi sitä pitkittynyttä rähmäistä talventekelettä, jossa lumi on nopeasti aamulla katoava uni. Jospa tulisi pakkanen, pureva poskipäille, palelevat varpaat, tulisi kohme ja huurre ja kuura ja nuoska.

Mistä joulu syntyy? Hirvittävän kliseinen kysymys. En tiedä. Tämä on se väliaika, jossa siirrytään pimeästä kohti valoa. Joulu on kuitenkin pohjimmiltaan valoa. Tuhansia valoja, sähkönkulutuksen ylilyönti, tuhansien pienten liekkien sekamelska, joulu on sitä että pohjanihmiset kietovat itsensä niin moneen valoon kuin mahdollista halkaistakseen pimeän.

V asensi pyörääni pyörälampun. Nyt minä sentään näyn.

Tähän aikaan vuodesta - ja tämä on mielenkiintoista - maisema on silti lähinnä pelkästään valoja. Se on valoja Kuokkalan sillalta kaupunkiin päin, kaupungin ääriviivat taivasta vasten kelmeinä. Se on valoja pyörätiellä alastomien oksien läpi märälle tielle. Se on pieniä lamppuja nurkissa ettei pöly lattialla erotu. Se on tienvarren heijastintolppien kiiluva rivi täydellisen mustuuden halki, niin kuin eilen kun tulimme Niemeläisen Sepon matkassa Mikkelistä yömyöhällä, puhuimme yhteydestä ja seurakunnista ja lahjoista ja totuuksista. Tie oli avoin, joskus sumu näkyi vellovana pilvenä vastaantulevan auton valoissa mäen yli, muu valo oli vain auton surkean lyhyttä valokiilaa pimeälle tielle ja heijastintolppien vaitonainen rivi.

Täällä me eletään kuin kiiltomadot ison eläimen turkissa. Ja kaiken yllä on pimeä, päivällä vain silmänräpäys valoa.

Käpertymistä.

Minä tääll’ olen vieras, vieras vaan,
olen ollut alusta saakka,
ovat outoja minulle laaksot maan
ja outo on elämän taakka.
Minä kuljen ja katson kummastun
joka puuta ja joka kukkaa,
minä kuljen kumpuja itkusuin
ja itken ihmisrukkaa.

Me soudamme haahta haurasta,
min ympäri aallot pauhaa;
me kuljemme suurta korpea
ja emme löydä rauhaa.
Tiet riidellen ristivät toisiaan
ja ystävä toista pettää.
Mikä riemu se koskaan päällä maan
on päättynyt kyynelettä?

Mikä laps se on matkalle lähtenyt,
joka joutunut tääll’ ei harhaan?
Mikä hyvä se täällä on hyötynyt,
joka kuollut ei liian varhaan?
Kun ystävän parhaan sa kohtasit,
jo aika on hyvästi heittää.
Ketä hellimmin tänään sa rakastit,
sen huomenna hauta peittää.

Oi, joutuos kirkkahin joulu-yö,
oi, syntyös sydämihin,
oi, syntyös syömehen jokaiseen,
joka tutkivi: mistä? mihin?
Oi, syntyös rauha mun rintaani
kuin syntyi seimehen lapsi,
sinä rauhani nuori ja naurusuu,
sinä kukkani kultahapsi.

Ja kilvan kulkisi kumartamaan
sua turhan tietoni aatteet,
kuka kullat tois, mikä mirhamit,
mikä päärlyt ja purppuravaatteet,
Mun henkeni tietäjät harmaapäät
erämaita ne etsien käypi,
mut taivas on tumma ja tähdetön
ja yö yhä hämärtäypi.

Minä lapsena vanhaksi vanhenin.
En nuor’ ole koskaan ollut.
Toki kerran ma keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut.
Olen väsynyt lauluni valheeseen.
Herra, tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.

// Eino Leino, Rauhattoman rukous

*

Tämä alkoi soimaan päässäni kun äsken nojasin V:n kainaloon sohvalla. Nimenomaan se Mustarastaan versio, se kansanomainen raivokas sovitus, ja varsinkin nuo kaksi viimeistä riimiparia.

Olen väsynyt lauluni valheeseen, Herra tee minut lapseksi jälleen
minä tahdon soittoni särkyneen viedä suurelle virittäjälleen -

Oikeastaan juuri tuo toinen säe merkitsi jotain päässä soidessaan. Lapseksi jälleen.

Olin siinä V:n kainalossa, sohvalla vähän kippurassa, sen vasen käsi meni rintani päältä ja pidin siitä kaksin käsin kiinni, lepäsin silmät ummessa kun V luki hartauskirjasta marraskuun yhdeksännen tekstin, rukoiltiin sen päälle aamurukousta. Jäätiin hetkeksi hiljaa nojailemaan. Ehkä se on osin se hiljainen kelluva rauha joka rukouksesta aina jää päälle, mutta mietin siinä tuota lapsena olemista.

Sitä, että iästä ja elämäntilanteesta huolimatta tuntuu aina, aina hyvältä olla sylissä. Tuntuu hyvältä nojata toiseen joka on lämmin ja jossa lyö elävä sydän. Tuntuu hyvältä puristaa käsivartta kaksin käsin ja pitää kiinni jotakuinkin niin, miten lapsi pitää kiinni - vaistonvaraisesti, ehkä vähän takertuenkin. Tuntuu hyvältä nojata toiseen miettimättä, mahtaako painaa toista, mahtaako tilanne olla hyvä - nojaa vaan, ottaa lämmön ja sylin, sen mitä turvaksi kutsutaan. Vaikka on mielestään aikuinen, kantaa vastuun taakkaa erinäisistä asioista, ei osaa kantaa vastuun taakkaa ja kantaa stressiä, kasvaa hitaasti pitkää polkua pitkin kohti jotain todellista aikuistumista. Tuntuu silti aina, aina hyvältä olla sylissä.

Sitä tulee lapseksi jälleen. Sylissä ollessaan tajuaa tarvitsevuutensa. Turvantarpeensa. Sen, että ei ole sen aikuisempi kuin ennenkään - että se sisäiseksi lapseksi kutsuttu asia ei ole vain Hellstenin hyvin lanseeraamaa slogan vaan tosioleva asia, joka on myös minussa. Tulen aina olemaan lapsi joka tarvitsee syliä. Aikuisuus on ehkä vain sitä, että pärjää myös niinä hetkinä itsenäisesti, kun syliä ei juuri ole, ja kestää sen että syliin pääsee taas vain myöhemmin.

Ja samasta syystä tuntuu niin kylmältä se, ettei syli ole minkäänlainen itsestäänselvyys. On monia, joilla ei ole pääsyä syliin. Ja sitten on tyhjän sylin kipu. Entä jos ei saisi pitää ketään sylissään? Koska sekin on hoitavaa ja jollain tasolla itseterapeuttista, että saa olla sylinä.

Ja vaikka ajatus äitiydestä on vielä liian hurja tullakseen todeksi saan silti kiinni siitä naiseuden kipunasta, joka sisässäni tajuaa miten repivää olisi jos sylissä ei koskaan nukkuisi ketään, ei saisi kantaa ketään sylissään, sydämen alla ei kasvaisi toinen sydän. Jos kukaan ei koskaan juoksisi itkien tai nauraen syliin.

Ehkä aikuisuus on sitä, että tulee sellaiseksi lapseksi joka voi olla jollekulle toiselle syli. Sen verran iso lapsi että syliin mahtuu. Kaksi samankokoista lasta sitten taas voi olla toisilleen syli.

Me olemme V:n kanssa kenties molemmat lapsia, mutta nähtävästi tarpeeksi isoja lapsia.

Ja tämäkin ajatus liittyi syliin: syli on armollisuutta. Se, että saa jäädä lepäämään miettimättä, painaako toista pahasti. Sitähän on armo. Lepäämistä sylissä miettimättä omia tekojaan, varmana siitä, että on otettu vastaan, hyväksytty, ja saa jäädä syliin niin pitkäksi aikaa kuin tarvitsee. Armo vain on syli joka ei lakkaa koskaan olemasta. Sitä on sylissä vaikka käy koulua, nukkuu, syö, lenkkeilee, pelkää, itkee, raivoaa, kapinoi, ahdistuu, nauraa.

Että syli on sirpale maanpäällistä armoa. Että rakkaus onkin armoa. Se on itseasiassa ilmiselvää.

Että kaikkien näiden pitkin kumpuja itkusuin harhailemisten jälkeen tulin syliin… Se on armoa.

Ja siitä seuraa se mielenkiintoinen ajatus, että voin olla armon välikappaleena, jos olen syli. Myös sillä abstraktilla tasolla, jota on vaikea ehkä sanoiksi purkaa. Elämänasenne voisi olla sylin elämänasenne. Sellainen, että kohtaisi ihmiset jotenkin syliinsulkevalla tavalla, vaikka niin huomaamatta, että ihmiset eivät edes tajuaisi heti tulleensa hyväksytyiksi. Oh. Se tuntuu isolta.

Riippumattakaan siitä että tulin liikuttuneeksi kun eilisen Hesarissa etsittiin sijaisperheitä espoolaislapsille. Ja jos saatte käsiinne uusimman Kuukausiliitteen, lukekaa siitä juttu Määtän perheestä jonka äiti synnytti sydänvikaisen, isoja leikkausoperaatioita tarvitsevan lapsen vuosi sitten juuri Tehyn työtaistelun alla. Sekin kolahti.

Että syli. Syli syliin sylissä. Kaunis sana, soljuva pehmeä, pieni kevyt. Syli.